Suomessa Saaren sukulaissieluja olivat ennen kaikkea Jean Sibelius ja Toivo Kuula. Kiihkeimmillään Saar maalailee Kuulan tapaan intohimoisia melodiakaaria ja väkeviä nousuja.
Arkaaisissa kansanmusiikkipohjaisissa kappaleissaan Saar on lähellä Sibeliuksen vastaavia teoksia. Tästä loitsumaisesta, toistuville ostinato-rytmeille rakentuvasta tyylistä on suora linja Veljo Tormisin suomalais-ugrilaiseen, shamanistiseen kuoromusiikkiin.
Saar opiskeli Pietarissa Nikolai Rimski-Korsakovin ja Anatoli Ljadovin johdolla. Ilmankos hänellä oli hyvin hienostunut ja herkkä aisti harmoniväreille, ja myös runsas, eksoottinen kromatiikka kertonee Rimski-Korsakovin vaikutuksesta.
Kun kuuli Saaren lauluja näin lämpimän kauniina, täydellisyyttä hipovina esityksinä, niihin ei voinut olla ihastumatta. Saar on armoitettu melodikko, yhtä vetoava itkuvirsimäisessä surussaan, tuskan- ja riemunpurkauksissaan.
Kuten kaikille kansallisromantikoille luonto on tärkeä innoituksen lähde Saarelle. Monet Saaren aikalaisten runoihin perustuvat laulut henkivät panteistista luonnonuskontoa, kun taas kansanrunolauluissa saattaa luontoon olla myös käytännöllinen suhde.
Kuoron laaja ilmaisuasteikko ulottuu kuulaista pianissimolinjoista täyteläisesti hehkuviin forteihin. Ääniryhmien yksimielisyys on täydellistä, yhteissointi tasapainoisesti resonoivaa.